Rehtorin sijainen esittäytyy

Olen Heikki Tulkki. Aloitin tammikuun alussa rehtori Minna Prunnilan sijaisena ja jatkan tehtävässä kesäkuun loppuun asti. Työskentelen tällä hetkellä vakinaisesti Helsingin kaupungin suomenkielisen työväenopiston johtavana kieltenopettajana. Koko päätoimisen työurani olen tehnyt ammatillisen ja aikuiskoulutuksen parissa, pitkään opetus- ja viime vuosina pääosin hallinnollisissa tehtävissä. Sivutyönäni olen ollut myös mukana osana muutaman hengen työryhmissä tekemässä useita oppikirjoja, joista viimeisin ilmestyi marraskuussa.

Suomessa on kansainvälisesti vertailtuna erinomaiset mahdollisuudet koulutukseen. Juuri nämä mahdollisuudet ovat kannustaneet itseäni oppimaan kaiken aikaa uutta joko tutkintoon johtavana koulutuksena tai yksittäisinä kursseina esimerkiksi kansalais- ja työväenopistoissa niiden laajaa ja monipuolista kurssitarjontaa hyödyntäen. Tälläkin hetkellä opiskelen työnteon ohella. Olen maisterivaiheen loppusuoralla Svenska Handelshögskolanissa, pääaineenani Entreprenörskap och företagsledning (yrittäjyys ja organisaatioiden johtaminen). Sen lisäksi aion sijaisuuteni aikana osallistua muutamalle Etelä-Helsingin kansalaisopiston kurssille.

Olen innoissani uuden edessä, siitä monipuolisuudesta ja kaikista niistä haasteista, jota rehtorin tehtävä tarjoaa – mahdollisuudesta oppia uutta työn kautta. Tehtäväkenttä on laaja ja erittäin mielenkiintoinen. Paljon on valmiina, mutta paljon on kehitettävää, ja siihen haluan tuoda oman panokseni. Mitään radikaaleja muutoksia ei kuitenkaan ole suunnitteilla. Toiminta jatkuu tutulla linjalla, reilusti paikallisena, etelähelsinkiläisten oppimistarpeet huomioivana.

Kevätkurssikausi on käynnistymässä 16.1. alkavalla viikolla, ja tarjonnastamme löytyy monenlaista mielenkiintoista. Nyt on hyvä aika valita itseä kiinnostava kurssi ja ilmoittautua. Vähitellen alkaa myös kevätkauden jälkeen toteutettavan tiiviskurssikauden tarjonnan suunnittelu. Otan mielelläni vastaan kurssitoiveita niin tiiviskurssien kuin tulevien kausien osalta.

Koko ajan uutta

Minusta uuden oppiminen on parasta maailmassa. Se on välillä päämäärä ja tarkoitus, välillä oheistuote, aina kuitenkin yhtä tyydyttävää. Kun pääsin joskus lapsena lukemisen makuun, tajusin, ettei aika tule ikinä pitkäksi. Päinvastoin, mikään aika ei riitä kaiken kiinnostavan luettavan ahmimiseen. Nämä kaksi kokemustietoa maailmasta ja itsestä ovat olleet vahvasti läsnä elämässäni. Joskus olen ajatellut niinkin, että, haa, minäkö joskus yksinäinen. En ikinä niin kauan kun pystyn lukemaan ja oppimaan. Nyt tiedän, että yksinäisyys ei tarkoita tekemisen puutetta, vaan ihmissuhteita. Ja että lukeakseen ja oppiakseen ihmisen pitää kokea turvallisuutta ja yhteyttä muihin. Eli lukeminen ei maita, jos on suuria murheita. Tai että jos puolet kyläläisistä on työttämänä, ei porukka käy enää kalassa.

Minulla on kaikki niin hyvin, että olen aikeissa lähteä toteuttamaan edellä kuvattua itseäni. Ryhdyn vuodenvaihteessa opiskelemaan, en työn ohessa, vaan päivätyön sijaan. Se, että hyppää ulos päivätyön pyörästä, on näin vanhempana valtava muutos ja mahdollisuus. Aika on tietysti rajallinen, kuusi kuukautta, mutta tällä hetkellä ajattelen siihen mahtuvan koko kiireessä elämättömäksi jääneen elämän: uudet tiedolliset aluevaltaukset, lukematta jääneet kirjat, ihmiset, joiden kanssa ei ole ennättänyt viettää aikaa. Parasta olisi, kun siinä sivussa oppisi soittamaan haitaria ja puhumaan venäjää.

Kun poistuu hetkeksi rivistä, saattaa tapahtua vaikka mitä. Ehkä ei kaivatakaan takaisin, ehkä asiat työpaikalla sujuvat pikemminkin paremmin kuin huonommin. Julma ajatusleikki. Niinkin voi käydä, että pääsee siinä määrin haitarinsoiton makuun, ettei enää halua takaisin. Välillä tuntuu siltä, että maailma on puolillaan suunnanvaihtajia; lähihoitajaksi opiskelee lehtijuttujen mukaan noin joka toinen viisi-kuusikymppinen. Jollei sitten unhoitu jollekin saarelle loppuelämänmittaiselle retriitille

Sitten joskus eläkkeellä olen ajatellut  oikein kunnolla keskittyä opiskeluun ja lukemiseen. Tai jos teen töitä, missään tapauksessa en toivoisi tekeväni palkkatöitä, jos vain ikinä voin siinä kohdin valita. Olisi suurenmoista viilettää vapaaehtoistöissä siellä täällä, nähdä erilaisia työpaikkoja, tavata uusia ihmisiä. Aamulla tulisi viesti ahkeralle ja pidetylle eläkeläiselle koulusta/palvelutalosta/työttömien kahvilasta/kansalaisopistosta: Pääsisitkö tänään valvomaan läksykerhoa/keittämään kahvia/jakelemaan ruokaa/vastailemaan puhelimeen? Niin painelisin paikalle ja tuntisin itseni hyödylliseksi, mutta olisin kuitenkin vapaa.

Loppuun vielä rekryinfo: Hei, ammatti-ihminen! Olisiko kansalaisopiston rehtorin sijaisuus sinulle mahdollisuus? Haluaisitko hypätä pois omista rutiineistasi, vaihtaa vähäksi aikaa ympäristöä tai maisemaa, oppia ihan varmasti jotain uutta? Jonkinlaista paloa sinun tulee tuntea oppilaitoshallintoa kohtaan, muutoin on kurjaa. Mutta rehtorintyö ei ole missään tapauksessa ei-luovaa, vaan edellyttää nimenomaan arkista ja järkevää luovuutta, kekseliäisyyttä ja ongelmanratkaisutaitoja. Opisto elää arjessa, tilanteet vaihtelevat, täällä rehtori on kaiken keskellä, muttei keskipisteenä. Keskipisteenä ovat opiskelijat ja oppimisen edistäminen. Kiinnostuitko? Sijaisuus tulee hakuun syyskuussa.

Minna Prunnila

rehtori

Harjoittelijan kurkistus kansalaisopistoon

Olen ollut Etelä-Helsingin kansalaisopistossa harjoittelussa viime viikot. Harjoittelu on osa asioimistulkkauksen opintojani Diakonia-ammattikorkeakoulussa ja harjoittelun tarkoituksena oli saada kokemusta jostain kasvatus- ja opetusalan toimijasta. Kansalaisopistot olivat minulle tuttuja opiskelijana, mutta nyt pääsin tarkkailemaan toimintaa opistosihteerin, opettajan ja rehtorinkin näkökulmaan tutustuen

Etelä-Helsingin kansalaisopisto oli minulle entuudestaan vieras, mutta olen harjoitteluni aikana saanut monipuolisen kuvan tästä Etelä-Helsingin kurssitarjoajasta. Olen tehnyt muun muassa opistosihteerin töitä, istunut kuunteluoppilaana ranskan kurssilla ja erilaisissa kokouksissa, kouluttanut, oppinut käyttämään opiston tietojärjestelmää, osallistunut kevättapahtuman järjestämiseen ja seurannut kevätkauden etenemistä opistolla. Omaa alaani eli kiinan kielen tulkkausta pääsin kokeilemaan aivan yllättäen Laivurin kirpputoritapahtumassa, kun pihalle myyntikojun pystyttänyt kiinalainen hieroi kauppaa asiakkaiden kanssa ja tarvitsi tulkkausapua! Varsin monipuolinen toimenkuva siis.

Tämä monipuolisuus kuvaa hyvin mielestäni sitä, minkälaisen kuvan olen saanut opistosta. Hämmästyksekseni koko opiston toimintaa pyörittää pääsääntöisesti vain pari ihmistä, ja sehän tarkoittaa sitä, että niin rehtori kuin opistosihteerikin ovat mukana kaikessa, mitä opistossa tapahtuu. Vaikka olen ollut harjoittelijan roolissa opistolla, olen saanut olla tasavertaisesti mukana kaikessa ja tuntenut, kuinka minua kuunnellaan ja mielipiteeni otetaan huomioon. Näiden viikkojen aikana olen saanut pikaisen katsauksen vapaan sivistystoiminnan ytimeen, joka vaikuttaa ihmisläheiseltä, moniulotteiselta, yhtä aikaa perinteiseltä ja uusia tuulia valppaana haistelevalta sekä jatkuvasti kehitystä janoavalta ja kehittymisen mahdollisuuksia tarjoavalta kokonaisuudelta.

Opistolla monet pitkään kursseilla käyneet opiskelijat ovat henkilökunnalle tuttuja ja tunnelma opistolla on kaiken kaikkiaan kotoinen. Kaikesta kuitenkin välittyy innokas tekemisen meininki, halu oppia, sitoutua, panostaa laatuun, keksiä uutta ja elää ajassa mukana. Tuntiopettajien hektiseen arkeen eri koulutuslaitosten ja kurssiryhmien parissa tunnen voivani freelancerina ja pätkätyöläisenä toimineena samaistua. Parhaimmillaan tai pahimmillaan se on säntäilyä paikasta toiseen, kurssista ja ryhmästä toiseen. Siinä saa olla tarkkana, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, opettamassa juuri sitä, mitä pitikin, ettei havahdu yhtäkkiä kurssilaisten ihmetteleviin ilmeisiin, kun aloittaa zumbata joogaamisen sijaan...

Tällä hetkellä yhteiskunta näyttäytyy helposti vain kasvottomina organisaatioina, pakolla saneltuina lakeina ja säännöksinä, peloissaan olevina tai huonosti voivina ihmisinä. Täällä Toimelassa olen pohtinut sitä, kuinka tärkeää on, että ihmisen elämässä on pieniä ja suuria iloa tuottavia asioita, kuten henkistä ja fyysistä hyvinvointia lisääviä harrastuksia sekä ihmisten välisiä lyhyitä ja pidempiä kohtaamisia. Uskon, että mielekäs harrastus lisää elämäniloa ja tuo virtaa muihinkin elämän osa-alueisiin. Tämän takia on helppo kuvitella, että kansalaisopistoilla olisi aina paikkansa yhteiskunnassa, sillä töiden ja arjen vastapainoksi kaivataan virkistystä ja mukavaa sosiaalista kanssakäymistä. Asiakaspalvelutiskillä ollessani olen huomannut, kuinka innokkaina ihmiset saapuvat harrastuksiinsa ja juttelevat iloisina toisilleen. Varmasti heitä virkistää yhtä paljon niin kurssi kuin kurssitovereiden seura. Arkea jaksaa taas paremmin!

Kansalaisopiston toiminnan punainen lanka on sivistystyö, mutta toiminnan tarkoituksiin lisäisin havainnointini perusteella vielä muutaman määritelmän: rentoutuminen, ystävystyminen, jakaminen, yhdessä tekeminen ja onnistuminen

Hanna Virtanen

Vihreät nurmet

Kurssien alkamisen aikaan opistolla eletään kuin joulupukin pajassa.  Tarkistuslistaa toisensa jälkeen ruksitaan. Työpäivissä ei ole milliäkään huokoisuutta. Paria viikkoa myöhemmin kaikki pyörii kuin rasvattu, se on hyvä pitää mielessä vähän synkkinä hetkinä. Tavoitteena on järjestää kaikille opiskelijoille miellyttävä kokemus kurssin alkamisesta. Siihen tarvitaan niin byrokratiaa, eli suunnittelua ja järjestämistä, kuin tilanteet haltuun ottavaa opettajaa.

Toimiston tehtävänä on varmistaa, että jokaisella opiskelijalla on – yksinkertaistaen –  tuoli takapuolen alla, opettaja siinä edessään ja opettajalla liitutaulu ja liitua. Nykyisin ”liitutaulu ja liitu” tarkoittaa tietokonetta, datatykkiä, dokumenttikameraa ja valkotaulua.  Tieto- ja viestintätekniikan käyttö  edellyttää opettajalta käyttötaitoja. Loppu on pedagogiikkaa.

Jos joskus pääsisi tutustumaan joulupukin pajan prosesseihin, niin varmasti hyvältä näyttäisi – pergamenttipaperilla. Vaan kuinka lienee käytännössä. Ihmisiähän ne pukki ja tontutkin ovat. Hmm. Saattavat mokailla yksityiskohdissa, mutta tuskin kuitenkaan unohtavat, milloin joulu niin sanotusti pidetään ja että lapset odottavat lahjoja

Meille kävi näin köpelösti: kun opettaja ja ryhmä tulivat eräänä sunnuntaina paikan päälle, ovi oli lukossa. Niin ei saa tietenkään tapahtua, ei sitten millään eikä koskaan. Vaan tapahtui kuitenkin. Kenen vika, saa tietenkin miettiä.

Opettajan palauteviesti mokaa seuranneena päivänä:

Hei Minna ja hyvää Uutta Lukukautta!

Viime sunnuntaina kurssi pidettiin läheisessä Mac Donalsissa, koska emme päässeet opetustiloihin. 

Mutta ei haittaa, meillä oli ihan mukava kurssipäivä ja onnistuimme käymään lähes kaikki suunnitellut asiat läpi ja paikataan sitten loput ensi kerralla.

Mäkkärissä oli hyvin tilaa,ja vaan muutama asiakas yläkerrassa meidän lisäksemme. Niillekin teki ihan hyvää opiskella vähän luonnonihmeitä.

Järkyttynyt rehtori vastaa:

Voi jestas, mikä tilanne! Olipa neuvokas opettaja asialla, kiitos tuhannesti hoksottimista ja hötkyilemättömyydestäsi. Ja täällä päässä otamme opiksi ja varmistamme, ettei pääse tapahtumaan toiste.

Opettaja antaa tukea:

Kiitos viestistäsi. Entisenä opistolaisena tiedän, miten paljosta pienestä sälästä työ opistossa koostuu. Ihan inhimillistä, varsinkin kun kurssiaikatauluni on aika poikkeava opiston normaalista toiminnasta.

***

Kiitos, opettaja.  Viestisi jälkeen maailma näytti kauniilta kuin Watteaun maalaus. Ystävällismieliset ihmiset kirmaavat vihreillä nurmilla, tanssahtelevat toistensa käsikynkässä ja hyräilevät suloisia säveliä. Paidanhelmat hulmuavat, aurinko kilottaa, kastetta maassa, suut ovat hymyssä ja nauru herkässä.

Minna Prunnila

rehtori

Ajattele globaalisti, toimi Rööperissä

Jo 1960-luvulta saakka toisteltu fraasi ”Ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti” on saanut viime aikoina aivan uusia ulottuvuuksia. Turvapaikanhakijoiden kansanvaellus on tuonut maailman aivan kotinurkille täällä suomalaisessa lintukodossakin. Kun samaan aikaan uudet viestintävälineet ja erityisesti sosiaaliseksi mediaksi kutsutut monenkeskiset, kaksisuuntaiset ja reaaliaikaiset keskustelukanavat ovat tehneet nopean kansalaistoiminnan ja tapahtumien järjestämisen entistä helpommaksi, mahdollisuudet inhimilliselle kanssakäymiselle ovat auenneet otollisimmiksi kuin konsanaan ihmiskunnan historiassa. Enää ei tyydytä odotte-lemaan, että viralliset, lakisääteiset tahot ryhtyvät toimiin; kansalaiset käärivät hihansa ja järjestävät toimintaa aivan omia aikojaan.

Perinteisillä kansalaisjärjestöillä ja vapaaehtoistoimijoilla on edessään – ja monella jo takanaankin – toimintansa ja tarkoituksensa uudelleenarviointi. Kansalaisopistot ovat tästä yksi esimerkki. Voidaanko vuosikymmenten mittaan rakentuneen toimintakulttuurin varassa edelleen jatkaa, vai edellyttääkö maailman murros uusia asetuksia?

Varmasti kansalaisopistojen perinteinen kurssitoiminta tulee jatkumaan tulevaisuudessakin. On vaikea kuvitella, että ihmisten halu harrastaa ja oppia uutta mihinkään katoaisi niin kauan kuin auringon lämpö pitää planeettamme elinkelpoisena. Mutta voisivatko paikalliset kansalais-opistot tarjota alustan uusille kansalaistoiminnan muodoille ja uudelle yleishyödylliselle vapaaehtoistoiminnalle? Voisiko keskellä Helsingin sykkivää kantakaupunkia toimiva Toimela olla tällaisen toiminta-ajatuksen keihäänkärki?

Nämä kysymykset nousevat etsimättä mieleen kansalaisopistojen tulevaisuutta miettiessäni. Toimela on varmasti avoin kaikille uusille ideoille ja ehdotuksille, jotka saattaisivat tuoda kysymyksiin vastauksia. Olkaa yhteydessä!

Pekka Sauri
Etelä-Helsingin kansalaisopisto Toimelan johtokunnan puheenjohtaja

Hyvää yötä ja tosi hyvää huomenta!

Olipa paljon omakohtaista kosketuspintaa sanomalehtijuttuihin tänä aamuna. Ihan niin kuin Riikka Ala-Harja, herään itsekin aamulla kuin tikku. Mikään ei harmita. Illasta kirjailija ei kerro, mutta minulla se menee niin, että tikusta ei tietoakaan, on vain hirveä väsy.

Eilen oli opettajainkokous. Tosi pontevana toimistonväki alkoi heti aamusta järjestellä tiloja, kävimme ainakin neljä kertaa kaupassa. Suunnittelijaopettaja puki sen sanoiksi: ”Ihan samalta tuntuu kuin kotona, kun on tulossa vieraita.” Kopiokone  hurisi, vielä hioimme joitain sanamuotoja papereissa. ”Ymmärtääkö ihminen tästä, jos sanoo näin?” Ei ymmärrä. No, sitten muutetaan

Kuudelta saapuivat opettajat, noin kolmekymmentä paikalla. Vaihdettiin kuulumiset, toivotettiin uudet opettajat tervetulleiksi. Pöydässä oli mehuja ja hedelmiä. Jussi-salissa oli uudet pöydät. Kierrätystavaraa tietenkin, maanantaina haimme tuosta naapurista. Meillä varmaan kaikki kalusteet ovat kierrätettyjä. Se on minusta hienoa. Pöydät olivat liian korkealla ja näkyvyys valkotaululle takarivistä aika heikko. Mutta tällä kertaa pelasti, kun oli paperit edessä. Isompi fontti, siis. Ruuvatkaa pöydät alemmas, pliis. Nämä hoidetaan.

Aloitimme turvallisuudesta. Riskienhallinta on tärkeää. Pitää tietää, mistä saa tietoa, olla valpas ja varautua. Jatkoimme  tuntiopettajien ohjeistuksella. Monenmoista ohjetta joutuu sisäistämään tuntiopettaja, jolla on tunteja eri tiloissa ja eri opistoissa. Tällaisena paperinpyörityksen hevarina sanoisin kuitenkin, että aika vähän tuntiopettajalla on paperia tai nippeliä niskassaan. Vuorovaikutusta hallinnon kanssa tietenkin on ”kestettävä” ja oltava "yleisaktiivinen". Mutta muutoin voi keskittyä siihen, että suunnittelee opetuksensa, toteuttaa sen parhaalla mahdollisella tavalla, kuuntelee opiskelijoita, ottaa vastaan palautetta ja arvioi itse, miten meni. Siinä on paljon.

Markkinointi on päivän sana. Kysymys kuuluu, kenen homma on markkinoida. ”Vaikka markkinointi vaatii omanlaistaan ajattelua ja osaamista, se ei ole vain markkinointipäällikön vaan yhtä lailla vahtimestarin ja tuntiopettajan vastuulla. Jokainen vaikuttaa omalla toiminnallaan siihen, millaisen kuvan asiakas saa oppilaitoksesta. Yhteisvastuullisuus ei kuitenkaan ole painolasti vaan mahdollisuus.”, dosentti Pirjo Vuokko vastaa. Hän oli puhumassa kansalaisopistojen Eloseminaarissa viime viikolla, ja Souli, www.souli.fi, tiivisti keskeiset teesit. Opettajien kanssa eilen juttelimme kurssilupauksesta: ”Opit soittamaan pari-kolme pianokappaletta. Opit aurinkotervehdyksen. Opit pyytämään patongin ranskaksi.”

Bing. Tätä kirjoittaessa tuli viesti: ” Kivat uudet sivut, helppo löytää tietoja.” Kiitos, Maria

Opettajakokouksen toinen puolisko käytettiin ryhmätöihin ja fetasalaattiin. Yksi ryhmä keskusteli kurssin aloituksesta, ensimmäisestä oppitunnista. Joskus, eikä niin harvoin, opiskelija päättää ensimmäisen kerran perusteella, jatkaako kurssilla vai ei. Toinen ryhmä jutteli hankalista tilanteista. Tärkeintä on luoviminen. Pari ryhmää käsitteli nykyisiä palautekyselyjä. Pois turhat kysymykset, vastaamisen pitää olla helppoa ja nopeaa, kysymysten yksiselitteisiä. Vanhat kunnon palautelomakkeet toivottiin takaisin. Ne, jotka täytetään viimeisellä opetuskerralla. Rehtorina siinä vetosin laatujärjestelmään ja siihen, että sähköiset kyselyt muodostuvat raportiksi ihan itsestään. Tunnusluvut ilmestyvät tauluun, ja sitten voi vain vertailla vuosia toisiinsa ja tuloksia kumppaniopistojen kanssa. Papereita ei oikein meinaa ehtiä käsitellä. Mietitään, mitä tehdään.

Aamulehdestä jäi mieleen, kuinka merkittävää on ajatella toisesta ihmisestä lähtökohtaisesti hyvää ja haluta hyvää. Tuliko se siinä jutussa vaihto-oppilasvuodesta Milwaukeessa vai oliko vankilapsykiatrin haastattelussa? Vai sittenkin parisuhdejutussa? Vai olisiko ollut peräti kaikissa. Niin se on  myös kansalaisopistossa. Siihen tämä perustuu. Illalla oli kiitollinen mieli, kun rojahti sähkyyn.

Minna Prunnila

rehtori

Miettimyksiä

Tänään mietin jälleen kansalaisopistokursseja, jotka ovat pyörineet useita vuosia, jotkut jopa kymmeniä. Se on aina kunnioitettavaa, kun ihmiset haluavat harrastaa. Samalla pitää muistaa, että harrastushaluja ja -haluisia on monenlaisia ja monia.

Meillä – ja muualla – on töissä opettajia, jotka ovat ohjanneet samaa kurssia, joskus jopa samaa ryhmää, tosi pitkään. Kokemus on kova, sisällöt ja menetelmät hallussa. Ryhmät ovat tiiviitä, totta kai, kun on yhteisiä kokemuksia pitkältä ajalta. Ryhmät toimivat kuin kynttilät opiston sisällä: lämmittävät, valaisevat, tuovat rauhaa ja sydämellisyyttä koko yhteisöön.

Asialla on joskus toinenkin puoli. Se on sisäänpäin lämpiävyys. Sitä joskus ilmenee. Saako niin sanoa ääneen, saako ajatella, kuka saa ajatella? Mikä on merkki sisäänpäin lämpiävyydestä? Mietitäänpä näitä: Jos kurssille ei tule uusia opiskelijoita. Jos joskus tuleekin, häipyvät vähin äänin. Jos porukka kutistuu. Jos kurssilaisten palaute on sen tyyppistä, että ”tätä ei saa  lopettaa”, mutta mitään muuta ei oikein kuulu. Näin on aina ollut, ja näin on aina oleva.

Entä jos sen kääntäisi ylösalaisin? Näin ei ole vielä ollut, mutta mitäs jos olisi. Näin on ollut tähän saakka, mutta voihan sen muuttaa. Mitä keinoja ryhmä voisi keksiä, miten uudistaa ja uudistua?

Kansalaisopistostahan ei saa päättötodistusta, niin että siinä mielessä täällä ei gaudeamusta laulella eivätkä opiskelijat siirry luokalta toiselle tai opinahjosta toiseen. Miten opisto inhimillisesti ja selkeästi perustelee, että nyt on aika tullut täyteen. Mielipahaahan se aiheuttaa. Miten siitä mukavasta opistosta tuleekin hetkessä ikävä laitos, jos juuri minun harrastusmahdollisuuteeni kajotaan. Voisiko pahan mielen korjaamiseksi kehitellä ratkaisuja. Voisiko opisto tarjota ryhmälle edelleen tilat, vaikkei enää järjestäisi opetusta? Voisiko opisto olla edelleen mukana järjestämässä ryhmän näyttelyitä tai konsertteja?

Jos sisäänpäin lämpiävyyttä ajatellaan rahoituksen näkökulmasta, voidaan nähdä näin: Vuodesta toiseen samat ihmiset saavat rahallista hyötyä, kun heidän haluamansa kurssi pyörii, osittain valtion rahoittamana niin kuin ne kansalaisopistoissa pyörivät. Pitäisikö opinnollisuus, tuo tärkeä kriteeri, ajatella niin, että kullekin kurssille on opetussuunnitelmansa. Sitten, kun opinnollinen polku on käyty läpi, on aika viritellä uusia puitteita: yhdistystoimintaa, osuuskuntaa tai muuta.

Hallinnon tehtävänä on ratkaista, miten saada tarjolle uusia kursseja, miten saavutetaan ja innostetaan uusia opiskelijoita, kehitetään opettajien osaamista, luotsataan opistoa kohti tulevaisuutta. On ymmärrettävää, että kulloisillekin opiskelijoille oma harrastus tai opiskelu on kaikki kaikessa. Yhtä ymmärrettävää on, että hallinnossa tulee löytää balanssi tämän ja sitten sen toisen näkökulman kanssa: Kansalaisopisto elää muutoksissa mukana

Minna Prunnila

rehtori