Harjoittelijan kurkistus kansalaisopistoon

Olen ollut Etelä-Helsingin kansalaisopistossa harjoittelussa viime viikot. Harjoittelu on osa asioimistulkkauksen opintojani Diakonia-ammattikorkeakoulussa ja harjoittelun tarkoituksena oli saada kokemusta jostain kasvatus- ja opetusalan toimijasta. Kansalaisopistot olivat minulle tuttuja opiskelijana, mutta nyt pääsin tarkkailemaan toimintaa opistosihteerin, opettajan ja rehtorinkin näkökulmaan tutustuen

Etelä-Helsingin kansalaisopisto oli minulle entuudestaan vieras, mutta olen harjoitteluni aikana saanut monipuolisen kuvan tästä Etelä-Helsingin kurssitarjoajasta. Olen tehnyt muun muassa opistosihteerin töitä, istunut kuunteluoppilaana ranskan kurssilla ja erilaisissa kokouksissa, kouluttanut, oppinut käyttämään opiston tietojärjestelmää, osallistunut kevättapahtuman järjestämiseen ja seurannut kevätkauden etenemistä opistolla. Omaa alaani eli kiinan kielen tulkkausta pääsin kokeilemaan aivan yllättäen Laivurin kirpputoritapahtumassa, kun pihalle myyntikojun pystyttänyt kiinalainen hieroi kauppaa asiakkaiden kanssa ja tarvitsi tulkkausapua! Varsin monipuolinen toimenkuva siis.

Tämä monipuolisuus kuvaa hyvin mielestäni sitä, minkälaisen kuvan olen saanut opistosta. Hämmästyksekseni koko opiston toimintaa pyörittää pääsääntöisesti vain pari ihmistä, ja sehän tarkoittaa sitä, että niin rehtori kuin opistosihteerikin ovat mukana kaikessa, mitä opistossa tapahtuu. Vaikka olen ollut harjoittelijan roolissa opistolla, olen saanut olla tasavertaisesti mukana kaikessa ja tuntenut, kuinka minua kuunnellaan ja mielipiteeni otetaan huomioon. Näiden viikkojen aikana olen saanut pikaisen katsauksen vapaan sivistystoiminnan ytimeen, joka vaikuttaa ihmisläheiseltä, moniulotteiselta, yhtä aikaa perinteiseltä ja uusia tuulia valppaana haistelevalta sekä jatkuvasti kehitystä janoavalta ja kehittymisen mahdollisuuksia tarjoavalta kokonaisuudelta.

Opistolla monet pitkään kursseilla käyneet opiskelijat ovat henkilökunnalle tuttuja ja tunnelma opistolla on kaiken kaikkiaan kotoinen. Kaikesta kuitenkin välittyy innokas tekemisen meininki, halu oppia, sitoutua, panostaa laatuun, keksiä uutta ja elää ajassa mukana. Tuntiopettajien hektiseen arkeen eri koulutuslaitosten ja kurssiryhmien parissa tunnen voivani freelancerina ja pätkätyöläisenä toimineena samaistua. Parhaimmillaan tai pahimmillaan se on säntäilyä paikasta toiseen, kurssista ja ryhmästä toiseen. Siinä saa olla tarkkana, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, opettamassa juuri sitä, mitä pitikin, ettei havahdu yhtäkkiä kurssilaisten ihmetteleviin ilmeisiin, kun aloittaa zumbata joogaamisen sijaan...

Tällä hetkellä yhteiskunta näyttäytyy helposti vain kasvottomina organisaatioina, pakolla saneltuina lakeina ja säännöksinä, peloissaan olevina tai huonosti voivina ihmisinä. Täällä Toimelassa olen pohtinut sitä, kuinka tärkeää on, että ihmisen elämässä on pieniä ja suuria iloa tuottavia asioita, kuten henkistä ja fyysistä hyvinvointia lisääviä harrastuksia sekä ihmisten välisiä lyhyitä ja pidempiä kohtaamisia. Uskon, että mielekäs harrastus lisää elämäniloa ja tuo virtaa muihinkin elämän osa-alueisiin. Tämän takia on helppo kuvitella, että kansalaisopistoilla olisi aina paikkansa yhteiskunnassa, sillä töiden ja arjen vastapainoksi kaivataan virkistystä ja mukavaa sosiaalista kanssakäymistä. Asiakaspalvelutiskillä ollessani olen huomannut, kuinka innokkaina ihmiset saapuvat harrastuksiinsa ja juttelevat iloisina toisilleen. Varmasti heitä virkistää yhtä paljon niin kurssi kuin kurssitovereiden seura. Arkea jaksaa taas paremmin!

Kansalaisopiston toiminnan punainen lanka on sivistystyö, mutta toiminnan tarkoituksiin lisäisin havainnointini perusteella vielä muutaman määritelmän: rentoutuminen, ystävystyminen, jakaminen, yhdessä tekeminen ja onnistuminen

Hanna Virtanen

Vihreät nurmet

Kurssien alkamisen aikaan opistolla eletään kuin joulupukin pajassa.  Tarkistuslistaa toisensa jälkeen ruksitaan. Työpäivissä ei ole milliäkään huokoisuutta. Paria viikkoa myöhemmin kaikki pyörii kuin rasvattu, se on hyvä pitää mielessä vähän synkkinä hetkinä. Tavoitteena on järjestää kaikille opiskelijoille miellyttävä kokemus kurssin alkamisesta. Siihen tarvitaan niin byrokratiaa, eli suunnittelua ja järjestämistä, kuin tilanteet haltuun ottavaa opettajaa.

Toimiston tehtävänä on varmistaa, että jokaisella opiskelijalla on – yksinkertaistaen –  tuoli takapuolen alla, opettaja siinä edessään ja opettajalla liitutaulu ja liitua. Nykyisin ”liitutaulu ja liitu” tarkoittaa tietokonetta, datatykkiä, dokumenttikameraa ja valkotaulua.  Tieto- ja viestintätekniikan käyttö  edellyttää opettajalta käyttötaitoja. Loppu on pedagogiikkaa.

Jos joskus pääsisi tutustumaan joulupukin pajan prosesseihin, niin varmasti hyvältä näyttäisi – pergamenttipaperilla. Vaan kuinka lienee käytännössä. Ihmisiähän ne pukki ja tontutkin ovat. Hmm. Saattavat mokailla yksityiskohdissa, mutta tuskin kuitenkaan unohtavat, milloin joulu niin sanotusti pidetään ja että lapset odottavat lahjoja

Meille kävi näin köpelösti: kun opettaja ja ryhmä tulivat eräänä sunnuntaina paikan päälle, ovi oli lukossa. Niin ei saa tietenkään tapahtua, ei sitten millään eikä koskaan. Vaan tapahtui kuitenkin. Kenen vika, saa tietenkin miettiä.

Opettajan palauteviesti mokaa seuranneena päivänä:

Hei Minna ja hyvää Uutta Lukukautta!

Viime sunnuntaina kurssi pidettiin läheisessä Mac Donalsissa, koska emme päässeet opetustiloihin. 

Mutta ei haittaa, meillä oli ihan mukava kurssipäivä ja onnistuimme käymään lähes kaikki suunnitellut asiat läpi ja paikataan sitten loput ensi kerralla.

Mäkkärissä oli hyvin tilaa,ja vaan muutama asiakas yläkerrassa meidän lisäksemme. Niillekin teki ihan hyvää opiskella vähän luonnonihmeitä.

Järkyttynyt rehtori vastaa:

Voi jestas, mikä tilanne! Olipa neuvokas opettaja asialla, kiitos tuhannesti hoksottimista ja hötkyilemättömyydestäsi. Ja täällä päässä otamme opiksi ja varmistamme, ettei pääse tapahtumaan toiste.

Opettaja antaa tukea:

Kiitos viestistäsi. Entisenä opistolaisena tiedän, miten paljosta pienestä sälästä työ opistossa koostuu. Ihan inhimillistä, varsinkin kun kurssiaikatauluni on aika poikkeava opiston normaalista toiminnasta.

***

Kiitos, opettaja.  Viestisi jälkeen maailma näytti kauniilta kuin Watteaun maalaus. Ystävällismieliset ihmiset kirmaavat vihreillä nurmilla, tanssahtelevat toistensa käsikynkässä ja hyräilevät suloisia säveliä. Paidanhelmat hulmuavat, aurinko kilottaa, kastetta maassa, suut ovat hymyssä ja nauru herkässä.

Minna Prunnila

rehtori

Ajattele globaalisti, toimi Rööperissä

Jo 1960-luvulta saakka toisteltu fraasi ”Ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti” on saanut viime aikoina aivan uusia ulottuvuuksia. Turvapaikanhakijoiden kansanvaellus on tuonut maailman aivan kotinurkille täällä suomalaisessa lintukodossakin. Kun samaan aikaan uudet viestintävälineet ja erityisesti sosiaaliseksi mediaksi kutsutut monenkeskiset, kaksisuuntaiset ja reaaliaikaiset keskustelukanavat ovat tehneet nopean kansalaistoiminnan ja tapahtumien järjestämisen entistä helpommaksi, mahdollisuudet inhimilliselle kanssakäymiselle ovat auenneet otollisimmiksi kuin konsanaan ihmiskunnan historiassa. Enää ei tyydytä odotte-lemaan, että viralliset, lakisääteiset tahot ryhtyvät toimiin; kansalaiset käärivät hihansa ja järjestävät toimintaa aivan omia aikojaan.

Perinteisillä kansalaisjärjestöillä ja vapaaehtoistoimijoilla on edessään – ja monella jo takanaankin – toimintansa ja tarkoituksensa uudelleenarviointi. Kansalaisopistot ovat tästä yksi esimerkki. Voidaanko vuosikymmenten mittaan rakentuneen toimintakulttuurin varassa edelleen jatkaa, vai edellyttääkö maailman murros uusia asetuksia?

Varmasti kansalaisopistojen perinteinen kurssitoiminta tulee jatkumaan tulevaisuudessakin. On vaikea kuvitella, että ihmisten halu harrastaa ja oppia uutta mihinkään katoaisi niin kauan kuin auringon lämpö pitää planeettamme elinkelpoisena. Mutta voisivatko paikalliset kansalais-opistot tarjota alustan uusille kansalaistoiminnan muodoille ja uudelle yleishyödylliselle vapaaehtoistoiminnalle? Voisiko keskellä Helsingin sykkivää kantakaupunkia toimiva Toimela olla tällaisen toiminta-ajatuksen keihäänkärki?

Nämä kysymykset nousevat etsimättä mieleen kansalaisopistojen tulevaisuutta miettiessäni. Toimela on varmasti avoin kaikille uusille ideoille ja ehdotuksille, jotka saattaisivat tuoda kysymyksiin vastauksia. Olkaa yhteydessä!

Pekka Sauri
Etelä-Helsingin kansalaisopisto Toimelan johtokunnan puheenjohtaja

Hyvää yötä ja tosi hyvää huomenta!

Olipa paljon omakohtaista kosketuspintaa sanomalehtijuttuihin tänä aamuna. Ihan niin kuin Riikka Ala-Harja, herään itsekin aamulla kuin tikku. Mikään ei harmita. Illasta kirjailija ei kerro, mutta minulla se menee niin, että tikusta ei tietoakaan, on vain hirveä väsy.

Eilen oli opettajainkokous. Tosi pontevana toimistonväki alkoi heti aamusta järjestellä tiloja, kävimme ainakin neljä kertaa kaupassa. Suunnittelijaopettaja puki sen sanoiksi: ”Ihan samalta tuntuu kuin kotona, kun on tulossa vieraita.” Kopiokone  hurisi, vielä hioimme joitain sanamuotoja papereissa. ”Ymmärtääkö ihminen tästä, jos sanoo näin?” Ei ymmärrä. No, sitten muutetaan

Kuudelta saapuivat opettajat, noin kolmekymmentä paikalla. Vaihdettiin kuulumiset, toivotettiin uudet opettajat tervetulleiksi. Pöydässä oli mehuja ja hedelmiä. Jussi-salissa oli uudet pöydät. Kierrätystavaraa tietenkin, maanantaina haimme tuosta naapurista. Meillä varmaan kaikki kalusteet ovat kierrätettyjä. Se on minusta hienoa. Pöydät olivat liian korkealla ja näkyvyys valkotaululle takarivistä aika heikko. Mutta tällä kertaa pelasti, kun oli paperit edessä. Isompi fontti, siis. Ruuvatkaa pöydät alemmas, pliis. Nämä hoidetaan.

Aloitimme turvallisuudesta. Riskienhallinta on tärkeää. Pitää tietää, mistä saa tietoa, olla valpas ja varautua. Jatkoimme  tuntiopettajien ohjeistuksella. Monenmoista ohjetta joutuu sisäistämään tuntiopettaja, jolla on tunteja eri tiloissa ja eri opistoissa. Tällaisena paperinpyörityksen hevarina sanoisin kuitenkin, että aika vähän tuntiopettajalla on paperia tai nippeliä niskassaan. Vuorovaikutusta hallinnon kanssa tietenkin on ”kestettävä” ja oltava "yleisaktiivinen". Mutta muutoin voi keskittyä siihen, että suunnittelee opetuksensa, toteuttaa sen parhaalla mahdollisella tavalla, kuuntelee opiskelijoita, ottaa vastaan palautetta ja arvioi itse, miten meni. Siinä on paljon.

Markkinointi on päivän sana. Kysymys kuuluu, kenen homma on markkinoida. ”Vaikka markkinointi vaatii omanlaistaan ajattelua ja osaamista, se ei ole vain markkinointipäällikön vaan yhtä lailla vahtimestarin ja tuntiopettajan vastuulla. Jokainen vaikuttaa omalla toiminnallaan siihen, millaisen kuvan asiakas saa oppilaitoksesta. Yhteisvastuullisuus ei kuitenkaan ole painolasti vaan mahdollisuus.”, dosentti Pirjo Vuokko vastaa. Hän oli puhumassa kansalaisopistojen Eloseminaarissa viime viikolla, ja Souli, www.souli.fi, tiivisti keskeiset teesit. Opettajien kanssa eilen juttelimme kurssilupauksesta: ”Opit soittamaan pari-kolme pianokappaletta. Opit aurinkotervehdyksen. Opit pyytämään patongin ranskaksi.”

Bing. Tätä kirjoittaessa tuli viesti: ” Kivat uudet sivut, helppo löytää tietoja.” Kiitos, Maria

Opettajakokouksen toinen puolisko käytettiin ryhmätöihin ja fetasalaattiin. Yksi ryhmä keskusteli kurssin aloituksesta, ensimmäisestä oppitunnista. Joskus, eikä niin harvoin, opiskelija päättää ensimmäisen kerran perusteella, jatkaako kurssilla vai ei. Toinen ryhmä jutteli hankalista tilanteista. Tärkeintä on luoviminen. Pari ryhmää käsitteli nykyisiä palautekyselyjä. Pois turhat kysymykset, vastaamisen pitää olla helppoa ja nopeaa, kysymysten yksiselitteisiä. Vanhat kunnon palautelomakkeet toivottiin takaisin. Ne, jotka täytetään viimeisellä opetuskerralla. Rehtorina siinä vetosin laatujärjestelmään ja siihen, että sähköiset kyselyt muodostuvat raportiksi ihan itsestään. Tunnusluvut ilmestyvät tauluun, ja sitten voi vain vertailla vuosia toisiinsa ja tuloksia kumppaniopistojen kanssa. Papereita ei oikein meinaa ehtiä käsitellä. Mietitään, mitä tehdään.

Aamulehdestä jäi mieleen, kuinka merkittävää on ajatella toisesta ihmisestä lähtökohtaisesti hyvää ja haluta hyvää. Tuliko se siinä jutussa vaihto-oppilasvuodesta Milwaukeessa vai oliko vankilapsykiatrin haastattelussa? Vai sittenkin parisuhdejutussa? Vai olisiko ollut peräti kaikissa. Niin se on  myös kansalaisopistossa. Siihen tämä perustuu. Illalla oli kiitollinen mieli, kun rojahti sähkyyn.

Minna Prunnila

rehtori

Miettimyksiä

Tänään mietin jälleen kansalaisopistokursseja, jotka ovat pyörineet useita vuosia, jotkut jopa kymmeniä. Se on aina kunnioitettavaa, kun ihmiset haluavat harrastaa. Samalla pitää muistaa, että harrastushaluja ja -haluisia on monenlaisia ja monia.

Meillä – ja muualla – on töissä opettajia, jotka ovat ohjanneet samaa kurssia, joskus jopa samaa ryhmää, tosi pitkään. Kokemus on kova, sisällöt ja menetelmät hallussa. Ryhmät ovat tiiviitä, totta kai, kun on yhteisiä kokemuksia pitkältä ajalta. Ryhmät toimivat kuin kynttilät opiston sisällä: lämmittävät, valaisevat, tuovat rauhaa ja sydämellisyyttä koko yhteisöön.

Asialla on joskus toinenkin puoli. Se on sisäänpäin lämpiävyys. Sitä joskus ilmenee. Saako niin sanoa ääneen, saako ajatella, kuka saa ajatella? Mikä on merkki sisäänpäin lämpiävyydestä? Mietitäänpä näitä: Jos kurssille ei tule uusia opiskelijoita. Jos joskus tuleekin, häipyvät vähin äänin. Jos porukka kutistuu. Jos kurssilaisten palaute on sen tyyppistä, että ”tätä ei saa  lopettaa”, mutta mitään muuta ei oikein kuulu. Näin on aina ollut, ja näin on aina oleva.

Entä jos sen kääntäisi ylösalaisin? Näin ei ole vielä ollut, mutta mitäs jos olisi. Näin on ollut tähän saakka, mutta voihan sen muuttaa. Mitä keinoja ryhmä voisi keksiä, miten uudistaa ja uudistua?

Kansalaisopistostahan ei saa päättötodistusta, niin että siinä mielessä täällä ei gaudeamusta laulella eivätkä opiskelijat siirry luokalta toiselle tai opinahjosta toiseen. Miten opisto inhimillisesti ja selkeästi perustelee, että nyt on aika tullut täyteen. Mielipahaahan se aiheuttaa. Miten siitä mukavasta opistosta tuleekin hetkessä ikävä laitos, jos juuri minun harrastusmahdollisuuteeni kajotaan. Voisiko pahan mielen korjaamiseksi kehitellä ratkaisuja. Voisiko opisto tarjota ryhmälle edelleen tilat, vaikkei enää järjestäisi opetusta? Voisiko opisto olla edelleen mukana järjestämässä ryhmän näyttelyitä tai konsertteja?

Jos sisäänpäin lämpiävyyttä ajatellaan rahoituksen näkökulmasta, voidaan nähdä näin: Vuodesta toiseen samat ihmiset saavat rahallista hyötyä, kun heidän haluamansa kurssi pyörii, osittain valtion rahoittamana niin kuin ne kansalaisopistoissa pyörivät. Pitäisikö opinnollisuus, tuo tärkeä kriteeri, ajatella niin, että kullekin kurssille on opetussuunnitelmansa. Sitten, kun opinnollinen polku on käyty läpi, on aika viritellä uusia puitteita: yhdistystoimintaa, osuuskuntaa tai muuta.

Hallinnon tehtävänä on ratkaista, miten saada tarjolle uusia kursseja, miten saavutetaan ja innostetaan uusia opiskelijoita, kehitetään opettajien osaamista, luotsataan opistoa kohti tulevaisuutta. On ymmärrettävää, että kulloisillekin opiskelijoille oma harrastus tai opiskelu on kaikki kaikessa. Yhtä ymmärrettävää on, että hallinnossa tulee löytää balanssi tämän ja sitten sen toisen näkökulman kanssa: Kansalaisopisto elää muutoksissa mukana

Minna Prunnila

rehtori

Mikä siinä on mukavinta?

Anoppi lainasi opiskelukaverinsa (kansalaisopistosta!) kirjoittaman kirjasen. Opiskelukaveri on entinen rehtori, hänen nimensä on Marketta Paukkunen. Kirjan nimi on Mikä siinä oli mukavinta – viimeiset viikkoni rehtorina. Paukkunen teki työuransa koulumaailmassa, ja kirja peilaa rehtorin kokemuksia nuorista ihmisistä ja heidän pyrkimyksistään ja pyristelyistään kasvussa ”kunnon ihmisiksi”. Vaikka kansalaisopiston toimintaympäristö on toisenlainen kuin peruskoulu, löysin kirjasta paljon sellaisia kokemuksia, jotka ovat vähän erilaisia mutta vielä enemmän samanlaisia kuin omat tuntemukseni.

Paukkunen vastaa: Mukavinta oli työskentely nuorten ihmisten kanssa: heihin tutustuminen, heidän maailmaansa tutustuminen, oppiminen ymmärtämään heitä ja hyväksymään heidät murrosiän oikkuineen. Itse vastaisin kysymykseen kutakuinkin näin: Mukavinta on tehdä työtä opinhalun, aktiivisuuden ja oppimisen edistämiseksi. Parantaa maailmaa. Toisaalta näitä töitä tehdään yksittäisten ihmisten eteen. Kahdella saralla mennään.

Toimiminen kahdella saralla on välillä vaikeaa. Ei mitään haastavaa vaan vaikeaa. Mitenkäs ratkoa se, kun yhtäältä on todella pitkään toiminut ryhmä, joka ei muuta toivo kuin saada jatkaa vuodesta toiseen. Ja toisaalta on tarve kehitellä uutta, uusia sisältöjä, uusia opiskelumuotoja, kun tehtävänä on saada uusia ihmisiä mukaan, jopa sellaisia jotka eivät sukset ojossa tule kansalaisopiston kursseille.

Peruskoulussa ei eletä (juuri) näiden vaikeuksien kanssa (vaan toisenlaisten). Tuntijako ja opetussuunnitelman perusteet määrittelevät toiminnan. Nuoret siirtyvät luokalta toiselle kunnes saavat päättötutkinnon. Kansalaisopistossa joutuu aika ajoin raivaamalla raivaamaan  tilaa uudelle.

Paukkusella oli välillä vaikeita tehtäviä. Ei varmaan koko ajan naurattanut, mutta työnsä hän näyttää kokeneen kaiken aikaa mielekkäänä ja arvokkaana. Viimeisenä työpäivänä päällimmäisenä oli tämä: ”Olette olleet ihania nuoria.”

Minna Prunnila
rehtori

Pieniä ja suuria asioita

Lomalle lähdön kynnyksellä mietin taakse jäänyttä lukuvuotta. Sellainen tunne on, että teemme täällä hyviä asioita. Opin- ja harrastamisenhaluisille tarjosimme mahdollisuuksia oppimiseen ja harrastamiseen. Osallistujia kursseilla oli syksyllä 2041 ja keväällä 1792. Siihen mahtuu monia yksittäisiä tarinoita. Niistä välittyy usein kiitollisuus. Minusta kiitollisuus on hyvä ominaisuus ihmisessä. Kun kiitollisuutta viljelee, se tarttuu ja leviää. Syntyy myönteisyyttä. Eikä kiitollisuuden osoittaminen ole mitään matelemista, sehän on kiitos, joka sanotaan ääneen. Ja usein saa vastauksen: Kiitos itsellesi. Syntyy yhteisyyttä.

Työtä tarjosimme mm. noin 80 opettajalle. Opettajien hyvinvoinnin lisäämiseksi koordinoimme yhteistyöhanketta, jossa kehitetään opettajien täydennyskoulutusta. Yhdet juhlat järjestimme maaliskuussa, hieno yhteinen ponnistus! Opettajat ryhmineen järjestivät useita tilaisuuksia, oppilaitosrajoja ylitettiin yhteistyön merkeissä. Käytimme iltaisin Helsingin kaupungin koulujen tiloja ja maksoimme niistä keventäen näin veronmaksajien taakkaa. Syntyy kansantaloudellista hyötyä.

Viime syksynä hyppäsimme kattoon, kun tuli tieto valtion kansalaisopistoja koskevista hurjista säästötavoitteista. Keräsimme adressin, ylsimme jonkinlaiseen torjuntavoittoon. Syntyi hikeä otsalle.

Vaan nyt on aika vetää henkeä ja kerätä voimia syksyn koitoksiin. Toimisto saa pian vauvauutisia, edellisestä ”Toimelan vauvasta” – tiedätte mitä tarkoitan – on 35 vuotta. Ajatelkaa, vauva syntyy!