Suomi tarvitsee jatkuvan oppimisen reformin, julistaa opetus-
ja kulttuuriministeriö tiedotteessaan 26.3.2018. Työn murroksessa tarvitaan
osaamisen kehittämistä, koska osaamisvaatimukset kasvavat,
uuden oppiminen on välttämättömyys ja koska suomalaisten koulutus- ja
osaamistasoa on nostettava. Tässä siis ollaan. Hätä on. Katse kohdistuu
maahanmuuttajiin, työvoiman ulkopuolella oleviin ja työttömiin; nimenomaan
heidän pitäisi pystyä kehittämään osaamistaan joustavammin, jotta – tämä on
ydinsanoma – koko työvoima saadaan käyttöön ja jotta talouden kasvu ei jää
kiinni osaajien puutteesta. Kolmen kansliapäällikön työryhmä valmistelee konkreetteja
ja nopeavaikutteisia toimia.
Kuulostaa määrätietoiselta. Mutta jokin särähtää. Tai pikemminkin näin: kielelle nousevat sanat nappula,
väline ja toimenpide. Työvoima siellä ja työvoima täällä, missä ihmiset ja
oppijat? Missä sivistys? Onko sijaa sivistykselle siinä tarkoituksessa, että
sillä on ihmiselle itselleen merkitystä, sellaisenaan, ilman muualta
määriteltyä välinearvoa. Osaaminen on sivistyksen alakäsite. Miksi vain
alakäsite saa huomiota? Puhutaan kuitenkin jatkuvan oppimisen reformista. Sehän on valtava uudistus. Jatkuva oppiminen koskee – mitä suurimmassa määrin – myös vapaata sivistystyötä, jonka nimissä tässä kirjoitan.
Uskonko, että tämä nyt olisi vain tällainen pikaraide, jota
pitkin osaamisresiina huristaa hätätapauksessa? Pääraiteella kulkisi edelleen
sivistysvaunu. Olen aina ajatellut, että sivistys on suomalaisen koulutusjärjestelmän
perusta.
Kuka vahtisi, että pääraiteella riittää liikennettä?
Minna Prunnila
rehtori
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti