Miettimyksiä

Tänään mietin jälleen kansalaisopistokursseja, jotka ovat pyörineet useita vuosia, jotkut jopa kymmeniä. Se on aina kunnioitettavaa, kun ihmiset haluavat harrastaa. Samalla pitää muistaa, että harrastushaluja ja -haluisia on monenlaisia ja monia.

Meillä – ja muualla – on töissä opettajia, jotka ovat ohjanneet samaa kurssia, joskus jopa samaa ryhmää, tosi pitkään. Kokemus on kova, sisällöt ja menetelmät hallussa. Ryhmät ovat tiiviitä, totta kai, kun on yhteisiä kokemuksia pitkältä ajalta. Ryhmät toimivat kuin kynttilät opiston sisällä: lämmittävät, valaisevat, tuovat rauhaa ja sydämellisyyttä koko yhteisöön.

Asialla on joskus toinenkin puoli. Se on sisäänpäin lämpiävyys. Sitä joskus ilmenee. Saako niin sanoa ääneen, saako ajatella, kuka saa ajatella? Mikä on merkki sisäänpäin lämpiävyydestä? Mietitäänpä näitä: Jos kurssille ei tule uusia opiskelijoita. Jos joskus tuleekin, häipyvät vähin äänin. Jos porukka kutistuu. Jos kurssilaisten palaute on sen tyyppistä, että ”tätä ei saa  lopettaa”, mutta mitään muuta ei oikein kuulu. Näin on aina ollut, ja näin on aina oleva.

Entä jos sen kääntäisi ylösalaisin? Näin ei ole vielä ollut, mutta mitäs jos olisi. Näin on ollut tähän saakka, mutta voihan sen muuttaa. Mitä keinoja ryhmä voisi keksiä, miten uudistaa ja uudistua?

Kansalaisopistostahan ei saa päättötodistusta, niin että siinä mielessä täällä ei gaudeamusta laulella eivätkä opiskelijat siirry luokalta toiselle tai opinahjosta toiseen. Miten opisto inhimillisesti ja selkeästi perustelee, että nyt on aika tullut täyteen. Mielipahaahan se aiheuttaa. Miten siitä mukavasta opistosta tuleekin hetkessä ikävä laitos, jos juuri minun harrastusmahdollisuuteeni kajotaan. Voisiko pahan mielen korjaamiseksi kehitellä ratkaisuja. Voisiko opisto tarjota ryhmälle edelleen tilat, vaikkei enää järjestäisi opetusta? Voisiko opisto olla edelleen mukana järjestämässä ryhmän näyttelyitä tai konsertteja?

Jos sisäänpäin lämpiävyyttä ajatellaan rahoituksen näkökulmasta, voidaan nähdä näin: Vuodesta toiseen samat ihmiset saavat rahallista hyötyä, kun heidän haluamansa kurssi pyörii, osittain valtion rahoittamana niin kuin ne kansalaisopistoissa pyörivät. Pitäisikö opinnollisuus, tuo tärkeä kriteeri, ajatella niin, että kullekin kurssille on opetussuunnitelmansa. Sitten, kun opinnollinen polku on käyty läpi, on aika viritellä uusia puitteita: yhdistystoimintaa, osuuskuntaa tai muuta.

Hallinnon tehtävänä on ratkaista, miten saada tarjolle uusia kursseja, miten saavutetaan ja innostetaan uusia opiskelijoita, kehitetään opettajien osaamista, luotsataan opistoa kohti tulevaisuutta. On ymmärrettävää, että kulloisillekin opiskelijoille oma harrastus tai opiskelu on kaikki kaikessa. Yhtä ymmärrettävää on, että hallinnossa tulee löytää balanssi tämän ja sitten sen toisen näkökulman kanssa: Kansalaisopisto elää muutoksissa mukana

Minna Prunnila

rehtori