Ajattelen pöytäni ääressä porukoita; kaikkia niitä joukkoja, joihin kuulumme ja joissa vaikutamme. On perhe, on ystäväporukoita, on työporukka, espanjan ryhmä, lukupiiri. Eniten työssä käyvällä ja perheellisellä ihmisellä on kanssakäymistä työkavereiden ja perheen kanssa. Muu jää nyt vähemmälle, mutta vielä tulee aika, jolloin voi viettää päivänsä espanjaa tankaten, jos siltä tuntuu. Tai miksei tallaisi San Sebastiánissa pinchoa purren ja hablaten.
Nyt kuitenkin ajattelen, että jos työssä on kurjaa – jos vähätellään tai tehdään näkymättömäksi, mistä nyt juuri mediassa kohistaan – niin aika hirveästi siitä kasaantuu kurjuutta koko elämään. Ihan jo siksi, että työpäivässä on paljon minuutteja. Ja siksi, että työyhteisö on niin tärkeä. Ja työn sisällöt ovat usein ihmisille merkityksellisiä, juuri niitä asioita, joihin haluaa vaikuttaa. Siinä on kolme syytä, miksi töissä ei saa olla kurjaa.
Elokuvassa A Late Quartet kerrotaan kvartetista, joka on vähällä suistua raiteiltaan, kun vanhin soittajista ilmoittaa lopettavansa. Ennen ensimmäistä sanaa näkee, kuinka kvartetin erityislaatuisuus kietoutuu tuon ihmisen ympärille. Hän on liima ja magneetti, hän on homman sielu. Tiedän useita harrastusryhmiä, joissa on tällainen sielutyyppi. Tulee mieleen sanoja: lämpöinen, tyyntynyt, sydämellinen – ja ehdottomasti hyväntuulinen, kiltti. Jestas, miten kevyttä ja täyteläistä on olla hyväntuulisten ihmisten vaikutuspiirissä. Ja miten käy, kun sielutyyppi jättäytyy sivuun? Ei mitenkään. Uusi alkaa.
La mer ne reflète la lumière que lorsqu’elle est apaisée, luki postikortissa jonka joskus sain vanhalta ystävältä. Tarkoittiko hän minua, ettäkö minä mukamas olisin kuin tyyntynyt meri, joka heijastaa valoa. Ehei, luulen että se oli juuri päinvastoin: Tyynny nyt sinäkin, niin jo alkaa valoa näkyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti