torstai 24. syyskuuta 2015

Ajattele globaalisti, toimi Rööperissä


Jo 1960-luvulta saakka toisteltu fraasi ”Ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti” on saanut viime aikoina aivan uusia ulottuvuuksia. Turvapaikanhakijoiden kansanvaellus on tuonut maailman aivan kotinurkille täällä suomalaisessa lintukodossakin. Kun samaan aikaan uudet viestintävälineet ja erityisesti sosiaaliseksi mediaksi kutsutut monenkeskiset, kaksisuuntaiset ja reaaliaikaiset keskustelukanavat ovat tehneet nopean kansalaistoiminnan ja tapahtumien järjestämisen entistä helpommaksi, mahdollisuudet inhimilliselle kanssakäymiselle ovat auenneet otollisimmiksi kuin konsanaan ihmiskunnan historiassa. Enää ei tyydytä odotte-lemaan, että viralliset, lakisääteiset tahot ryhtyvät toimiin; kansalaiset käärivät hihansa ja järjestävät toimintaa aivan omia aikojaan.

Perinteisillä kansalaisjärjestöillä ja vapaaehtoistoimijoilla on edessään – ja monella jo takanaankin – toimintansa ja tarkoituksensa uudelleenarviointi. Kansalaisopistot ovat tästä yksi esimerkki. Voidaanko vuosikymmenten mittaan rakentuneen toimintakulttuurin varassa edelleen jatkaa, vai edellyttääkö maailman murros uusia asetuksia?


Varmasti kansalaisopistojen perinteinen kurssitoiminta tulee jatkumaan tulevaisuudessakin. On vaikea kuvitella, että ihmisten halu harrastaa ja oppia uutta mihinkään katoaisi niin kauan kuin auringon lämpö pitää planeettamme elinkelpoisena. Mutta voisivatko paikalliset kansalais-opistot tarjota alustan uusille kansalaistoiminnan muodoille ja uudelle yleishyödylliselle vapaaehtoistoiminnalle? Voisiko keskellä Helsingin sykkivää kantakaupunkia toimiva Toimela olla tällaisen toiminta-ajatuksen keihäänkärki?


Nämä kysymykset nousevat etsimättä mieleen kansalaisopistojen tulevaisuutta miettiessäni. Toimela on varmasti avoin kaikille uusille ideoille ja ehdotuksille, jotka saattaisivat tuoda kysymyksiin vastauksia. Olkaa yhteydessä!

Pekka Sauri
Etelä-Helsingin kansalaisopisto Toimelan johtokunnan puheenjohtaja

torstai 3. syyskuuta 2015

Hyvää yötä ja tosi hyvää huomenta!


Olipa paljon omakohtaista kosketuspintaa sanomalehtijuttuihin tänä aamuna. Ihan niin kuin Riikka Ala-Harja, herään itsekin aamulla kuin tikku. Mikään ei harmita. Illasta kirjailija ei kerro, mutta minulla se menee niin, että tikusta ei tietoakaan, on vain hirveä väsy.

Eilen oli opettajainkokous. Tosi pontevana toimistonväki alkoi heti aamusta järjestellä tiloja, kävimme ainakin neljä kertaa kaupassa. Suunnittelijaopettaja puki sen sanoiksi: ”Ihan samalta tuntuu kuin kotona, kun on tulossa vieraita.” Kopiokone  hurisi, vielä hioimme joitain sanamuotoja papereissa. ”Ymmärtääkö ihminen tästä, jos sanoo näin?” Ei ymmärrä. No, sitten muutetaan

Kuudelta saapuivat opettajat, noin kolmekymmentä paikalla. Vaihdettiin kuulumiset, toivotettiin uudet opettajat tervetulleiksi. Pöydässä oli mehuja ja hedelmiä. Jussi-salissa oli uudet pöydät. Kierrätystavaraa tietenkin, maanantaina haimme tuosta naapurista. Meillä varmaan kaikki kalusteet ovat kierrätettyjä. Se on minusta hienoa. Pöydät olivat liian korkealla ja näkyvyys valkotaululle takarivistä aika heikko. Mutta tällä kertaa pelasti, kun oli paperit edessä. Isompi fontti, siis. Ruuvatkaa pöydät alemmas, pliis. Nämä hoidetaan.

Aloitimme turvallisuudesta. Riskienhallinta on tärkeää. Pitää tietää, mistä saa tietoa, olla valpas ja varautua. Jatkoimme  tuntiopettajien ohjeistuksella. Monenmoista ohjetta joutuu sisäistämään tuntiopettaja, jolla on tunteja eri tiloissa ja eri opistoissa. Tällaisena paperinpyörityksen hevarina sanoisin kuitenkin, että aika vähän tuntiopettajalla on paperia tai nippeliä niskassaan. Vuorovaikutusta hallinnon kanssa tietenkin on ”kestettävä” ja oltava "yleisaktiivinen". Mutta muutoin voi keskittyä siihen, että suunnittelee opetuksensa, toteuttaa sen parhaalla mahdollisella tavalla, kuuntelee opiskelijoita, ottaa vastaan palautetta ja arvioi itse, miten meni. Siinä on paljon.

Markkinointi on päivän sana. Kysymys kuuluu, kenen homma on markkinoida. ”Vaikka markkinointi vaatii omanlaistaan ajattelua ja osaamista, se ei ole vain markkinointipäällikön vaan yhtä lailla vahtimestarin ja tuntiopettajan vastuulla. Jokainen vaikuttaa omalla toiminnallaan siihen, millaisen kuvan asiakas saa oppilaitoksesta. Yhteisvastuullisuus ei kuitenkaan ole painolasti vaan mahdollisuus.”, dosentti Pirjo Vuokko vastaa. Hän oli puhumassa kansalaisopistojen Eloseminaarissa viime viikolla, ja Souli, www.souli.fi, tiivisti keskeiset teesit. Opettajien kanssa eilen juttelimme kurssilupauksesta: ”Opit soittamaan pari-kolme pianokappaletta. Opit aurinkotervehdyksen. Opit pyytämään patongin ranskaksi.”

Bing. Tätä kirjoittaessa tuli viesti: ” Kivat uudet sivut, helppo löytää tietoja.” Kiitos, Maria

Opettajakokouksen toinen puolisko käytettiin ryhmätöihin ja fetasalaattiin. Yksi ryhmä keskusteli kurssin aloituksesta, ensimmäisestä oppitunnista. Joskus, eikä niin harvoin, opiskelija päättää ensimmäisen kerran perusteella, jatkaako kurssilla vai ei. Toinen ryhmä jutteli hankalista tilanteista. Tärkeintä on luoviminen. Pari ryhmää käsitteli nykyisiä palautekyselyjä. Pois turhat kysymykset, vastaamisen pitää olla helppoa ja nopeaa, kysymysten yksiselitteisiä. Vanhat kunnon palautelomakkeet toivottiin takaisin. Ne, jotka täytetään viimeisellä opetuskerralla. Rehtorina siinä vetosin laatujärjestelmään ja siihen, että sähköiset kyselyt muodostuvat raportiksi ihan itsestään. Tunnusluvut ilmestyvät tauluun, ja sitten voi vain vertailla vuosia toisiinsa ja tuloksia kumppaniopistojen kanssa. Papereita ei oikein meinaa ehtiä käsitellä. Mietitään, mitä tehdään.

Aamulehdestä jäi mieleen, kuinka merkittävää on ajatella toisesta ihmisestä lähtökohtaisesti hyvää ja haluta hyvää. Tuliko se siinä jutussa vaihto-oppilasvuodesta Milwaukeessa vai oliko vankilapsykiatrin haastattelussa? Vai sittenkin parisuhdejutussa? Vai olisiko ollut peräti kaikissa. Niin se on  myös kansalaisopistossa. Siihen tämä perustuu. Illalla oli kiitollinen mieli, kun rojahti sähkyyn.

Minna Prunnila
rehtori

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Miettimyksiä

Tänään mietin jälleen kansalaisopistokursseja, jotka ovat pyörineet useita vuosia, jotkut jopa kymmeniä. Se on aina kunnioitettavaa, kun ihmiset haluavat harrastaa. Samalla pitää muistaa, että harrastushaluja ja -haluisia on monenlaisia ja monia.

Meillä – ja muualla – on töissä opettajia, jotka ovat ohjanneet samaa kurssia, joskus jopa samaa ryhmää, tosi pitkään. Kokemus on kova, sisällöt ja menetelmät hallussa. Ryhmät ovat tiiviitä, totta kai, kun on yhteisiä kokemuksia pitkältä ajalta. Ryhmät toimivat kuin kynttilät opiston sisällä: lämmittävät, valaisevat, tuovat rauhaa ja sydämellisyyttä koko yhteisöön.

Asialla on joskus toinenkin puoli. Se on sisäänpäin lämpiävyys. Sitä joskus ilmenee. Saako niin sanoa ääneen, saako ajatella, kuka saa ajatella? Mikä on merkki sisäänpäin lämpiävyydestä? Mietitäänpä näitä: Jos kurssille ei tule uusia opiskelijoita. Jos joskus tuleekin, häipyvät vähin äänin. Jos porukka kutistuu. Jos kurssilaisten palaute on sen tyyppistä, että ”tätä ei saa  lopettaa”, mutta mitään muuta ei oikein kuulu. Näin on aina ollut, ja näin on aina oleva.



Entä jos sen kääntäisi ylösalaisin? Näin ei ole vielä ollut, mutta mitäs jos olisi. Näin on ollut tähän saakka, mutta voihan sen muuttaa. Mitä keinoja ryhmä voisi keksiä, miten uudistaa ja uudistua?

Kansalaisopistostahan ei saa päättötodistusta, niin että siinä mielessä täällä ei gaudeamusta laulella eivätkä opiskelijat siirry luokalta toiselle tai opinahjosta toiseen. Miten opisto inhimillisesti ja selkeästi perustelee, että nyt on aika tullut täyteen. Mielipahaahan se aiheuttaa. Miten siitä mukavasta opistosta tuleekin hetkessä ikävä laitos, jos juuri minun harrastusmahdollisuuteeni kajotaan. Voisiko pahan mielen korjaamiseksi kehitellä ratkaisuja. Voisiko opisto tarjota ryhmälle edelleen tilat, vaikkei enää järjestäisi opetusta? Voisiko opisto olla edelleen mukana järjestämässä ryhmän näyttelyitä tai konsertteja?

Jos sisäänpäin lämpiävyyttä ajatellaan rahoituksen näkökulmasta, voidaan nähdä näin: Vuodesta toiseen samat ihmiset saavat rahallista hyötyä, kun heidän haluamansa kurssi pyörii, osittain valtion rahoittamana niin kuin ne kansalaisopistoissa pyörivät. Pitäisikö opinnollisuus, tuo tärkeä kriteeri, ajatella niin, että kullekin kurssille on opetussuunnitelmansa. Sitten, kun opinnollinen polku on käyty läpi, on aika viritellä uusia puitteita: yhdistystoimintaa, osuuskuntaa tai muuta.

Hallinnon tehtävänä on ratkaista, miten saada tarjolle uusia kursseja, miten saavutetaan ja innostetaan uusia opiskelijoita, kehitetään opettajien osaamista, luotsataan opistoa kohti tulevaisuutta. On ymmärrettävää, että kulloisillekin opiskelijoille oma harrastus tai opiskelu on kaikki kaikessa. Yhtä ymmärrettävää on, että hallinnossa tulee löytää balanssi tämän ja sitten sen toisen näkökulman kanssa: Kansalaisopisto elää muutoksissa mukana

Minna Prunnila
rehtori

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Mikä siinä on mukavinta?

Anoppi lainasi opiskelukaverinsa (kansalaisopistosta!) kirjoittaman kirjasen. Opiskelukaveri on entinen rehtori, hänen nimensä on Marketta Paukkunen. Kirjan nimi on Mikä siinä oli mukavinta – viimeiset viikkoni rehtorina. Paukkunen teki työuransa koulumaailmassa, ja kirja peilaa rehtorin kokemuksia nuorista ihmisistä ja heidän pyrkimyksistään ja pyristelyistään kasvussa ”kunnon ihmisiksi”. Vaikka kansalaisopiston toimintaympäristö on toisenlainen kuin peruskoulu, löysin kirjasta paljon sellaisia kokemuksia, jotka ovat vähän erilaisia mutta vielä enemmän samanlaisia kuin omat tuntemukseni.

Paukkunen vastaa: Mukavinta oli työskentely nuorten ihmisten kanssa: heihin tutustuminen, heidän maailmaansa tutustuminen, oppiminen ymmärtämään heitä ja hyväksymään heidät murrosiän oikkuineen. Itse vastaisin kysymykseen kutakuinkin näin: Mukavinta on tehdä työtä opinhalun, aktiivisuuden ja oppimisen edistämiseksi. Parantaa maailmaa. Toisaalta näitä töitä tehdään yksittäisten ihmisten eteen. Kahdella saralla mennään.

Toimiminen kahdella saralla on välillä vaikeaa. Ei mitään haastavaa vaan vaikeaa. Mitenkäs ratkoa se, kun yhtäältä on todella pitkään toiminut ryhmä, joka ei muuta toivo kuin saada jatkaa vuodesta toiseen. Ja toisaalta on tarve kehitellä uutta, uusia sisältöjä, uusia opiskelumuotoja, kun tehtävänä on saada uusia ihmisiä mukaan, jopa sellaisia jotka eivät sukset ojossa tule kansalaisopiston kursseille.

Peruskoulussa ei eletä (juuri) näiden vaikeuksien kanssa (vaan toisenlaisten). Tuntijako ja opetussuunnitelman perusteet määrittelevät toiminnan. Nuoret siirtyvät luokalta toiselle kunnes saavat päättötutkinnon. Kansalaisopistossa joutuu aika ajoin raivaamalla raivaamaan  tilaa uudelle.

Paukkusella oli välillä vaikeita tehtäviä. Ei varmaan koko ajan naurattanut, mutta työnsä hän näyttää kokeneen kaiken aikaa mielekkäänä ja arvokkaana. Viimeisenä työpäivänä päällimmäisenä oli tämä: ”Olette olleet ihania nuoria.”

Minna Prunnila
rehtori

torstai 5. maaliskuuta 2015

Pieniä ja suuria asioita

Lomalle lähdön kynnyksellä mietin taakse jäänyttä lukuvuotta. Sellainen tunne on, että teemme täällä hyviä asioita. Opin- ja harrastamisenhaluisille tarjosimme mahdollisuuksia oppimiseen ja harrastamiseen. Osallistujia kursseilla oli syksyllä 2041 ja keväällä 1792. Siihen mahtuu monia yksittäisiä tarinoita. Niistä välittyy usein kiitollisuus. Minusta kiitollisuus on hyvä ominaisuus ihmisessä. Kun kiitollisuutta viljelee, se tarttuu ja leviää. Syntyy myönteisyyttä. Eikä kiitollisuuden osoittaminen ole mitään matelemista, sehän on kiitos, joka sanotaan ääneen. Ja usein saa vastauksen: Kiitos itsellesi. Syntyy yhteisyyttä.

Työtä tarjosimme mm. noin 80 opettajalle. Opettajien hyvinvoinnin lisäämiseksi koordinoimme yhteistyöhanketta, jossa kehitetään opettajien täydennyskoulutusta. Yhdet juhlat järjestimme maaliskuussa, hieno yhteinen ponnistus! Opettajat ryhmineen järjestivät useita tilaisuuksia, oppilaitosrajoja ylitettiin yhteistyön merkeissä. Käytimme iltaisin Helsingin kaupungin koulujen tiloja ja maksoimme niistä keventäen näin veronmaksajien taakkaa. Syntyy kansantaloudellista hyötyä.

Viime syksynä hyppäsimme kattoon, kun tuli tieto valtion kansalaisopistoja koskevista hurjista säästötavoitteista. Keräsimme adressin, ylsimme jonkinlaiseen torjuntavoittoon. Syntyi hikeä otsalle.

Vaan nyt on aika vetää henkeä ja kerätä voimia syksyn koitoksiin. Toimisto saa pian vauvauutisia, edellisestä ”Toimelan vauvasta” – tiedätte mitä tarkoitan – on 35 vuotta. Ajatelkaa, vauva syntyy!

Mietin tänään meidän kansalaisopistomme visiota. Toisin sanoen tein kotitehtävää. Viime viikon koulutuksessa saimme mietittäväksi oman opiston vision tällaisin evästyksin: jotain niin konkreettia kuin yhden mikkeliläisen bändin visio, jossa se kertoo tähtäävänsä Ilosaari-rockin lavalle viiden vuoden kuluttua. Kuka tahansa voi mennä toteamaan viiden vuoden päästä Ilosaari-rockin ohjelmasta, näkyykö kyseistä bändiä listalla. Itse asiassa juuri näihin aikoihin eli Sulon-päivänä se julkistetaan.
Mihin Etelä-Helsingin kansalaisopisto Toimela tähtää viiden vuoden kuluttua? Mietitäänpä hetki. Johonkin sellaiseen tähtää, mihin tällä strategialla pääsee: Meillä autetaan jokaista toteuttamaan ja kehittämään itseään, löytämään oman ainutkertaisuutensa, omat kykynsä, oman potentiaalinsa, oman juttunsa (tämä ilmaisu on Himas-lainaus). Voisi sanoa myös ”intohimonsa tai luovuutensa” (tämä on Sahlberg-lainaus, liittyy lukioiden kehittämiseen).
Mikä ”stage” meitä odottaa, kun viisi vuotta toteutetaan vielä aiempaa tietoisemmin tällaista strategiaa. Lisääntyneeseen tietoisuuteen liittyy se, että jokainen strategian toteuttaja eli ryhmän ohjaaja ja opettaja, muu henkilökunta tietää koko ajan luovansa uutta aksöniä ihmisissä, tietää olevansa intohimojen ja luovuuden ”vartija”, ja hei, myös itse uudistuu. Ryhmää käytetään intohimon ja luovuuden kasvualustana.
Mikä on Toimelan Ilosaari-rock? Voisiko koko Toimela olla yhtä Ilosaarta. Mistä sen voi katsoa viiden vuoden päästä, että ollaan iloinen saari. Entäs jos ihan joka iikka ei olekaan iloinen, tyytyväinen, tietoinen. Naamastako sen näkee että hyvin menee? Miten voi todeta, että yhteisö on luova ja innovatiivinen? Asiaan voi perehtyä Etelä-Karjalan kansalaisopiston rehtorin Leena Elorannan väitöskirjan avulla, http://www.doria.fi/handle/10024/90788. Kotitehtävien tekeminen jatkuu.


Ajattelen pöytäni ääressä porukoita; kaikkia niitä joukkoja, joihin kuulumme ja joissa vaikutamme. On perhe, on ystäväporukoita, on työporukka, espanjan ryhmä, lukupiiri. Eniten työssä käyvällä ja perheellisellä ihmisellä on kanssakäymistä työkavereiden ja perheen kanssa. Muu jää nyt vähemmälle, mutta vielä tulee aika, jolloin voi viettää päivänsä espanjaa tankaten, jos siltä tuntuu. Tai miksei tallaisi San Sebastiánissa pinchoa purren ja hablaten.
Nyt kuitenkin ajattelen, että jos työssä on kurjaa – jos vähätellään tai tehdään näkymättömäksi, mistä nyt juuri mediassa kohistaan – niin aika hirveästi siitä kasaantuu kurjuutta koko elämään. Ihan jo siksi, että työpäivässä on paljon minuutteja. Ja siksi, että työyhteisö on niin tärkeä. Ja työn sisällöt ovat usein ihmisille merkityksellisiä, juuri niitä asioita, joihin haluaa vaikuttaa. Siinä on kolme syytä, miksi töissä ei saa olla kurjaa.
Elokuvassa A Late Quartet kerrotaan kvartetista, joka on vähällä suistua raiteiltaan, kun vanhin soittajista ilmoittaa lopettavansa. Ennen ensimmäistä sanaa näkee, kuinka kvartetin erityislaatuisuus kietoutuu tuon ihmisen ympärille. Hän on liima ja magneetti, hän on homman sielu. Tiedän useita harrastusryhmiä, joissa on tällainen sielutyyppi. Tulee mieleen sanoja: lämpöinen, tyyntynyt, sydämellinen – ja ehdottomasti hyväntuulinen, kiltti. Jestas, miten kevyttä ja täyteläistä on olla hyväntuulisten ihmisten vaikutuspiirissä. Ja miten käy, kun sielutyyppi jättäytyy sivuun? Ei mitenkään. Uusi alkaa.
La mer ne reflète la lumière que lorsqu’elle est apaisée, luki postikortissa jonka joskus sain vanhalta ystävältä. Tarkoittiko hän minua, ettäkö minä mukamas olisin kuin tyyntynyt meri, joka heijastaa valoa. Ehei, luulen että se oli juuri päinvastoin: Tyynny nyt sinäkin, niin jo alkaa valoa näkyä.